Kursori-pappa avasi eteisessä isoa pahvilaatikkoa. Häntä jännitti niin että kädet tärisivät.
-Tässä ne nyt ovat. Painotuoreita kirjoja, ihan itse kirjoittamiani, hän huokaisi tyytyväisenä.
Kursoria ei ollut juuri näkynyt viimeisten kuukausien aikana. Hän oli sulkeutunut ullakolle tietokoneensa ääreen kirjoittamaan muistelmiaan, jotka siis nyt olivat valmiit ja painettu ihan oikeaksi kirjaksi.
Kursori avasi varovasti päällimmäisen kirjan. Etusivulla luki Kari Kursonen: Kursori-papan urotyöt. Kyynel pyrki papan silmäkulmaan. Tämä oli juhlallinen hetki.
Myöhemmin illalla koko naapuruston väki kokoontui Kursorin luokse juhlistamaan kirjan julkaisua. Kaikki halusivat kuulla kirjan ensimmäisen luvun kirjailijan itsensä lukemana.
Kursori karautti kurkkuaan ja aloitti:
“Luku 1. Lapsuuteni
Vietin lapsuuteni maatilalla nauttien reippaasta ja työntäyteisestä elämästä. Päiväni täyttyivät lampaiden laskemisesta ja kaitsemisesta sekä porkkanapenkin kitkemisestä.”
-Hetkinen, yleisöstä kuului. Eikö teillä ollut televisiota tai tietokonetta? Häsä ja Appi ihmettelivät.
-Siihen aikaan ei ollut tietokoneita kenelläkään. Televisio tuli naapuritaloon vasta sitten, kun olin jo teini-ikäinen. Kokoonnuimme kylän muiden nuorten kanssa katsomaan sitä yhdessä. Ne olivatkin hauskoja yhteisiä hetkiä! Kursori muisteli.
-Olihan teillä kuitenkin kännykät? Appi halusi varmistaa.
-Voi voi, ensimmäisen kännykän hankin vasta yli neljäkymmentävuotiaana. Ja sekin oli aikamoinen laatikko, iso ja painava salkku.
Häsä ja Appi katsoivat Kursoria epäuskoisesti.
-Miten te sitten menitte nettiin? he kysyivät kuin yhdestä suusta.
-Heh heh, netti on oikeastaan aika nuori keksintö. Minä olen elänyt ison osan elämääni ilman internettiä. Internetin käyttö yleistyi vasta 1990-luvun puolivälissä. Ennen sitä tietoa ja viihdettä haettiin muualta, Kursori kertoili.
-Tarkoitatko, että sinun nuoruudessasi ei ollut Youtubea, Snapchatiä tai kamerakännyköitä? Häsä ihmetteli.
-Kyllä, minä en osannut edes kuvitella mitään sellaista nuorena, Kursori hymyili.
Appi oli jo kokeillut elää pari päivää ilman puhelinta, kun kännykkä oli tippunut ja särkynyt. Se oli ollut oikeastaan ihan mukavaa. Hän oli huomannut, että aikaa oli jäänyt paljon enemmän kavereiden kanssa leikkimiseen ja Dogen kanssa ulkoiluun. Doge varsinkin oli nauttinut huomiosta ja pitkistä lenkeistä puhelimettomien päivien aikana.
Nyt Doge istui Apin vieressä ja tapitti sitä ruskeilla koiransilmillään. Se kuiskasi hiljaa Apin korvaan:
-Muistatko, miten hauskaa meillä oli, kun puhelimesi oli korjattavana?
Appi jäi miettimään asiaa samalla, kun Kursori jatkoi kirjansa lukemista. Puhelimessa oli monta hyödyllistä ominaisuutta, mutta vielä enemmän iloa tuotti Dogen, ystävien ja perheen kanssa vietetty aika. Niitä ei voittanut paraskaan peli, video tai chattaily.